On ilmestynyt!

Julkaistu: 20. toukokuuta 2026

Olen maaseudulta kotoisin, nykyään Kuopiossa asuva esikoiskirjailija. Isäni työskenteli malminetsinnässä. Kaivos kävi tutuksi, koska kävin siellä hänen kanssaan usein. Siitäpä lienee tullut aihe Kyöpelinvuori-romaaniin (tai ehkä sarjaan). Itse valmistuin sähköasentajaksi, mutta päädyin kuitenkin töihin lehteen painopinnanvalmistajaksi. Vaikka olenkin ollut kaupunkilaisena koko aikuisikäni, niin parhaiten viihdyn synnyinseudullani korpimaisemissa. Siellä, missä vaaralta näkyy toinen vaara.

Tarinat vailla loppua

Kun kirjoitan, tarinat alkavat syntyä kuin itsestään. Ne haarautuvat moneksi ja polveilevat, etsivät uusia kulkureittejä ja yhtenevät lopulta uudelleen. Se on mielenkiintoista. Toisinaan tuntee olevansa umpikujassa…, mutta sitten huomaakin sivujuonteen tulevan ja kohtaavan, ottavan mukaansa.

Muinaiset reitit heräävät eloon

Minua on aina kiehtoneet vanhat polut ja kulkureitit. Katselen usein karttoja ja niillä näkyviä ”muurahaisenpolkuja” merkkinä katoavista jäljistä. Nykyään on talousmetsää kaikkialla tai sitten valtavan suuria metsäaukkoja. Vaikka en mikään luonnonsuojelija olekaan, näyttää se välillä kuvottavalta. Ikimetsissä on ainutlaatuista taikaa ja monimuotoisuutta.

Julkaistu: 20. toukokuuta 2026

Kiertelimme vuosi sitten syksyllä kaverin kanssa metsässä. Silllä kertaa olimme teerien jäljillä. Pyssyjä ei ollut mukana, kunhan soitimia kuunneltiin. Kävelimme suolla ja kiipeilimme kallioilla. Katselimme vaarojen lailta kauas. Teerit kukertelivat ja kaveri teki vähän kiusaa, matkimalla nitä. Yksi kukko lensi puuhun lähelle katsomaan, että ketäs täällä on hänen reviirillään? Koska kävelin tuttuun tapaan leuka rintaa vasten (aina niskat kipeänä), niin huomasin erään tuoreen metsätien varrella mielenkiintoisen kiven. Se oli kvartsikivi, joka oli keltaiseksi värjäytynyt ja sitä väriä oli sironnut myös ympäristöön. Kivessä näkyi punertavia läikkiä ja pinnalla valkoista huurretta. Kivi ei ollut kiiltävä, vaan melko karhea. Kiven reunoissa ja maassa sen ympärillä näkyi siis kivenväristä hienoa pölyä. Keltainen väri johtuu todennäköisesti rautaoksideista, limoniitista.

Salaperäinen värjääjä

Kun tämmöinen kivi löytyy maastosta, niin voiko siitä vetää jotakin johtopäätöksiä?  Ehkäpä... Hapettumista lienee tapahtunut jossakin. Limoniitti on usein sivutuote, kun rautapitoisia mineraaleja (esim. magnetiitti, hematiitti, sulfidi-mineraalit kuten pyriitti) hapettuu pintakerroksissa. Tällainen hapettuminen tapahtuu etenkin vanhoissa malmivyöhykkeissä: esimerkiksi kulta-, kupari-, lyijy- tai sinkkimalmiesiintymien pinnalla. "Rautahatun" muodostuminen on tyypillistä: yläosan hapettunut ja rautapitoinen kerros peittää varsinaista metalliesiintymää.

Kvartsikivi, jonka limoniitti oli värjänyt, voi tarkoittaa sitä, että mineraalipitoinen vesi on kuljettanut ja saostanut mineraaleja kallioon. Ja, hydrotermiset vyöhykkeet liittyvät usein jalometallien (kuten kullan) kertymiseen. Jos tällaisia kiviä löytyy laajemmalta alueelta, voi olla merkkejä siitä, että: Alueella on esiintynyt vanhaa vulkaanista toimintaa. Alueella on rapautuvia, mahdollisesti malmipitoisia juonia tai esiintymiä. Toisaalta kiviä on voinut kulkeutua moreenin tai jäätikön mukana, joten lähde saattaa olla hieman kauempana. Voisiko lähialueella muka olla esimerkiksi rautamalmia, kuparia, sinkkiä, lyijyä tai jopa kultaa sisältäviä kallioperän rakenteita?

No missä me siis olimme? Vilkaistaan GTK:n geologisesta kartasta tarkemmin. Keltainen tasainen (ei tarkoita tässä korkeuseroja) alue, vailla mitään erityisiä geologisia merkintöjä. Karelian superyhmä… läpäti lässyn, sedimenttikiviä, hiekkakiviä, savikiviä.. Jotakin muinaista merenpohjaa on ja sedimenttialtaan kerrostumia. Mutta ei kovin kiinnostavaa tai malmiin vittaavaakaan. En usko, että kaivosyhtiö haaskaisi rahaa etsintöihin tällaisella alueella. Ei nimittäin puhuta sanaakaan hydrologisista prosesseista.

Sitten suuntaan katseeni kartalla ylöspäin ja.. mitäs näenkään! Muutaman sentin eli luonnossa noin puolentoista kilometrin päässä kartan pohjaväri muuttuu siniseksi ja alkaa tulla merkintöjä ja rajoja toisensa perään. Tarkoittaa sitä, että joskus kauan sitten on tapahtunut paljon kaikenlaista. Tutkin toista GTK:n karttaa ja siihen on merkitty pisteitä, joissa lukee layman sample. Mitä kummaa? Ne ovat kansannäytteitä. Luonnossa liikkujat ovat löytäneet mielenkiintoisia kiviä ja toimittaneet ne tutkittavaksi. Parin kilometrin päässä omasta löydöstäni, on tavattu kiviä, joissa on ollut pieninä pitoisuuksina mm. nikkeliä, kuparia ja kobolttia. Klikkaan karttaan uuden tason auki ja siinä sanotaan, että kysymyksessä on niin sanotusti metallogeeninen alue. Se tarkoittaa, että sieltä on mahdollista löytää metallimalmeja. Alue on tunnettu monimetalliesiintymistä, jotka syntyivät muinaisen merenalaisen vulkaanisen toiminnan ja hydrotermisen(löytämäni keltainen kvartsikvi) kierron seurauksena.

Kysymyksessä on Suomen mittakaavassa erittäin merkittävä malmialue. Se kuuluu Outokummun geologiseen vyöhykkeeseen, joka tunnetaan: Kupari-, sinkki-, koboltti- ja nikkeliesiintymistään (esim. Outokumpu, Keretti, Vuonos).

Niinpä se, että löysin rautapitoisen, limoniittipinnoitteisen kvartsikiven vain parin kilometrin päässä tunnetuista monimetalliesiintymistä, on erittäin loogista. Ajatelkaa miten mielenkiintoisten tapahtumien johtolankoja voi löytää aivan sattumalta!

Ps. Kivi löytyy täsmälleen siltä alueelta, mistä romaanissani etsitään malmia.

Julkaistu: 20. toukokuuta 2026

Kyöpelinvuori ei ole ihan tavallinen romaani. Sen alku syntyi vuosi sitten syksyllä. Useimmilla meistä on välillä jaksoja, jolloin nukkuminen on huonompaa. Heräsin yöllä, enkä saanut enää unta. Minulla on tapoinani lukea kaikenlaista, milloin mistäkin aiheesta. Myös kaivosteollisuus, geologia ja malminetsintä kuuluvat näihin, koska isäni työskenteli kaivoksissa ja malminetsinnässä. Lueskelin öisin netistä löytyneitä vanhoja Vuoriteollisuus-lehtiä. Tutustuin myös kokousmuistioihin esimerkiksi Outokumpu Oy:n menneiltä vuosikymmeniltä. Näissä käsiteltiin malminetsintää ja alueen maaperän geologisia ominaisuuksia.

Aloin pohdiskelemaan sitä prosessia, miten kaivos syntyy. Ihan alusta alkaen, kun joku toimittaa kansannäytteen, eli maastosta löytämänsä erikoisen näköisen kiven geologeille.  Miten se siitä lähtee etenemään. Tehdään ensin kevyitä jatkotutkimuksia. Jos ne ovat lupaavia, aletaan ”panostaa” etsintään enemmän. Ja jos yllättäen löytyykin rikas mineraalisaatio, mitä sitten tapahtuisi. 

Jossakin vaiheessa sain idean, että mitä jos kirjoittaisin tämän ylös jonkinlaisen tarinan muotoon. Tuumasta toimeen. Mutta enää en muista, missä vaiheessa ryhdyin kehittelemään tarinasta romaania. Sen tiedän, että siihen liittyy Kalle Päätalo. Kumpi oli ensin, muna vai kana, sitä en osaa sanoa. Luin kuitenkin samaan aikaan Päätalon Iijoki-sarjaa. Varmasti nuo romaanit vaikuttivat valitsemaani lakoniseen, riisuttuun kerrontatyyliin.

Kun rakensin kaivosta mielessäni, tapahtui se ihmisten voimalla. Kuvittelin palavereita, työvaiheita, työmaan arkea Päätalon tyyliin. Kohtasin mielessäni erilaisia ihmisiä ja heistä muovautui henkilöitä romaaniin. Ensimmäisiä versioita. Sitten kun aloin lähestyä asioita kaunokirjallisista lähtökohdista, syventyivät henkilöiden taustat. He saivat sitä kuuluisaa lihaa luiden tai kuitua varren ympärille. Luin samaan aikaan erään toisen harrastelijan kirjoittamaa epävirallista historiikkia paikallisesta kaivoksesta. Se vaikutti oman tarinani syntyyn. Nyt kirjoitin romaania. Välillä huomasin menneeni pahasti takaperin puuhun ja aloitin alusta. Mutta kun kaikki sujui, kirjoitin tekstiä todella nopeasti. Päivässä tuhansia sanoja. Välillä kirjoitin niin vauhdilla, että romaani olisi syntynyt helposti kahdessa viikossa. Mutta sitten pidin taukoja. Kävi myös niin, että aloin kirjoittamaan eri versiota, jossa kaikki tapahtui kolmannessa persoonassa, mutta se jäi kesken.

Kyöpelinvuori ei ole varsinaisesti ihmissuhderomaani (tai no on se vähän). Se on puhtaasti kertomus malminetsinnästä ja sen ympärillä tapahtuvasta suhmuroinnista. Tässä tapauksessa malmion kimpussa häärivätkin kyläläiset eikä kaivosyhtiö. 

En kirjoita symbolisesta, vaan asioista niin kuin ne tapahtuvat. Päätaloakin neuvottiin kertomaan työstä metaforana, mutta ei hänkään oikeastaan tehnyt niin. Minusta hän vain kirjoitti, niin kuin asiat ovat. Iijoki-sarjan ensimmäiset osat käsittelevät elämää Jokijärvellä. Se on köyhää, askeettista ja paikoin jopa julmaa. Ainakin se kiusaaminen. Leipä on tiukassa, mitään ei saada ilmaiseksi. Mutta tietyllä tavalla se on myös rikasta. Se luontosuhde ja ihmisten välinen kanssakäyminen. Kaikessa tekemisessä on elämänmaku. Ja sen maun, me kaupungeissa asuvat olemme pysyvästi menettäneet.

Vaan asuihan se Päätalokin kaupungeissa. Tosin entisaikoinen kaupunkielämä ei ollut samanlaista kuin nykyään. Talouksissa oli kotieläimiä ja maatakin viljeltiin. Loppupään kirjat eivät ole niin herkullisia kuin ensimmäiset. Mutta niissä rakennetaan. Ja sehän minua kiinnostaa. Se realistinen työn kuvaaminen. Minä haluan tietää, mitä työkaluja käytettiin missäkin vaiheessa ja miten kattoruoteet tehtiin. Mitä olivatkaan vuoliaiset? Ja kun Kalle Päätalo on rakennusmestarina Taivaskoskella ja ajelee pitkin maaseutuja työkohteissaan, minä seuraan kartalta hänen reittejään.

Ja kartan kanssa olen tehnyt tätäkin romaania. Suunnittelin tarkasti malmiot maastoon ja katsoin miten tiet voisivat kulkea, minne kaivoksen saattaisi rakentaa.

Toisessa osassa rakennetaan paljon ja näin suuri projekti ei synny ilman suurta määrää ihmisiä. Se voi olla lukijalle vähän hankalaa seurata, että kukas tämä henkilö on? Neuvoni on, että älä välitä, anna tarinan vaan viedä.