Trevolution

Ja äkkiä, kepeästi kuin kissa, Parada hyppäsi alttarille ja tarttui oraakkelia kurkusta. ”Meidän jumalamme eivät ole luojiamme. Me olemme luoneet heidät, mutta emme omaksi kuvaksemme, sillä se olisi kaamea virhe,” Parada ajatteli katsoen päätyyn pystytettyä Apollonin patsasta. Sitten hän ojensi toisen kätensä ja otti kiinni Pythian kädestä. Olento tuijotti häntä epäuskoisena. ”Etkö sinä nähnyt tätä ennalta?” Parada kysyi ja kiskaisi lujaa. Oraakkelin kirkaisu kaikui temppelin kivisistä seinistä.
Parada laskeutui polkua pitkin kohden jyrkänteen reunaa. Vain vähäinen kiemurteleva savu kuin nuotiosta ikään, kertoi hänen taakseen jättämästään tuhotyöstä. Mereltä puhaltava tuuli sai pilviverhon rakoilemaan levottoman veden yllä. Se paljasti maailman mahtavimman paasin. Punamusta kylki välkehti varhaisen yön pimeydessä. Rakennus kohosi suoraan merestä kasvaen aina taivaan korkeuksiin. Ja näkymä sulkeutui kadoten kokonaan kuin olisi ollut unta.
”Kun imperiumit romahtavat, tornit sortuvat,” Parada toisti.
Hän oli vanha ja liian väsynyt uuteen taisteluun. He olivat suojanneet ihmiskunnan taivaan vihalta ja vedenpaisumukselta. Mutta ihmisten muisti oli lyhyt. Jokainen sukupolvi muovasi oman todellisuutensa. ”Heidän ei tarvitse enää huolehtia tulevaisuudesta,” hän kuiskasi pysähtyessään reunalle. Seisoi siinä hetken, riisui kaapunsa ja heittäytyi kalliolta tyhjyyteen. Tuuli vasten kasvoja, ahavoituneita iän juovittamia kasvoja, vesi kihosi silmäkulmiin. Hän levitti humahduksessa suuret siipensä ja lensi.

Poika juoksi kadulta kujalle ja takapihan pienen aukion poikki, hyppäsi suuren pressulla peitetyn laatikon ylitse ja jatkoi katettua betonista laituria pitkin. Se oli muutaman metrin levyinen pienten kauppojen ja pajojen varasto-, jäte- ja lastausaluetta. Siellä täällä laituriin oli kiinnittäytynyt lotjia, joiden lastia oli purettuna pitkin kulkuväylää. Poika kuuli takaansa räsähdyksen ja kiroilua, sitten muutaman nopean tömähdyksen. ”Vittu, vittu, vittu,” hän kirosi epätoivoisesti ja kiritti entisestään askeleitaan. Sen seurauksena hän kaatui, koska oli juuri saapunut laatoitetulle alueelle, jossa oli vesilammikoita. ”Tong, mitä helvettiä?” huusi mies, joka seisoi ovella vilvoittelemassa. Hänen vatsansa hyllyi liian pienen valkean paidan alla, toisessa karvaisessa kourassa oli kanankoipi. Varastossa kuului raikuvan hittimusiikki ja miesten rähisevä nauru. Vilkaistessaan Tongin tulosuuntaan, mies unohti uteliaisuutensa ja perääntyi takaisin sisään. Ovi jysähti Tongin edestä kiinni. Poika kompuroi jaloilleen ja meni jo väistäen täpärästi häntä kiinni harovan kouran. Teräsristikkopalkin ali vaistomaisesti kumartuen vaikka palkki oli korkealla pienen pojan yläpuolella. Katto oli nyt vähän matalampi ja sen koukuista roikkui suuria lihakimpaleita verkoissaan. Ne hidastivat takaa-ajajaa, jonka pää hipoi kattoa ja heiluvat raskaat säkit horjuttivat mekaanisilla pomppujaloilla liikkuvan tasapainoa. Tong sai hiukan etumatkaa kiitäen jo seuraavan kaupan viertä. Hänen rapisevat askeleensa ohittivat hurisevia eri kokoisia ja näköisiä kylmäkoneita, generaattoreita, säilytyslaatikoita. Lisäksi olivat töitään tekevät ahtaajat, kauppiaat, varastomiehet. Heidän seassaan poika puikkelehti väliin vilkaisten taakseen. Kuului huutoa ja molskahdus takaa-ajajan tyrkättyä erään miehen veteen. Muut väistivät suosiolla muutaman lennettyä rähmälleen ja reitti takaa-ajajalle oli vapaa.

Aallot. Tummana vellova meri, valkoharjaisena rantaan paiskautuva vesi. Väsyneet silmät katsoivat rantaa. Aalto aallon perään sitä riitti, vettä rannan kivien väliin. Ja aina se valui pois ja aina se tuli uudelleen. Joka kerta eri tavoin ja kuitenkin samoin. Se toisteisuus masensi. Ja vaikka meri tänään oli laiska, se uhosi pidättelemätöntä voimaa. Siniharmaat pilvet taas vaelsivat matalalla suuntaansa kuin mikään tässä maailmassa ei koskettaisi niitä. Silloin tällöin jokin meren aalto tuli pidemmälle kuin muut, kävi lähempänä hotellia, mutta vetäytyi sitten takaisin kokeiltuaan.. roiskahdeltuaan kiville, jättäen vähän vettä etujoukoiksi. Peter Trenton ei tosiaankaan pitänyt merestä. Hän epäili sen vain odottavan oikeaa hetkeä tullakseen ja viedäkseen mukanaan tämän onnettoman automaattihotellin. Pyyhkivän mennessään koko kylän ja ihmiset siellä. Sillä kerran meri oli tullut. Peter sytytti pikkusikarin. Hän vähät välitti tupakointikiellosta, eikä ollut ainoa. Aulan ylä- ja alareunoistaan kaareva polymuovi-ikkuna oli savun harmaannuttama. Alhaalla, missä ikkuna kaareutui kohden lattiaa ja meni sen alle, se muodosti rännin kuin kutsuna tupakantumpeille, roskille ja mälliroiskeille. Muutama päivä sitten hän oli kävellyt pitkin rantaa Alekin seurassa. Mies oli kreikkalainen, keikkatyössä täällä jo monettako vuotta. Alek oli lohduttanut että hotelli kyllä kelluisi, mikäli meri tulisi ja ottaisi sen. Että olihan Peter nähnyt katossa ne luukut? Trenton oli kohauttanut olkapäitään. Hän oli kuvitellut hyökyaallon tulevan. Todennäköisesti meri murskaisi hotellin, paiskoisi sitä niin, että sälöt lentäisivät. Hänen sisäelimensä olisivat jo muusina hänen huuhtoutuessaan mereen. Muutamassa viikossa merenpohjan eliöt kaluaisivat hänen ruumiinsa ja vain valkeat luut jäisivät jäljelle. He olivat seisoneet rinnakkain katsellen kaukaisuuteen Peterin kuvaillessa yksityiskohtaisesti kohtaloaan meren tullessa. Kreikkalainen oli vedellyt sätkäänsä, kivääri oli roikkunut hänen olallaan huolettomasti, mutta silmät pälyilleet pitkin rinteitä. Katse oli paljastanut hänet. Mies oli nähnyt täällä liian paljon.

He hengähtivät hetken. Sitten Magellan tyrkkäsi oven auki ja juoksi katolle, Ashtor heti hänen jälkeensä. Naapurirakennukset olivat matalampia ja niiden katot vaikuttivat tyhjiltä, mutta ilmastointikojeineen ne olivat täynnä piilopaikkoja. Ashtor kyyristyi ja ikkuna-aukkoja tuijottaen nojasi seinään. Muut juoksivat hänen ohitseen kulman taakse. Laukas kajahti ja kiveä ja laastia pöllähti. ”Paska, kontakti!” Ashtor heittäytyi vatsalleen ja ryömi korkeamman kivilaidan taakse. Siinä seisoi vesisäiliö metallijaloilla. Sähkökaappeja selän takana, kukkaruukkuja, tuoli päivänpaistattelua varten. ”Näkeekö kukaan missä?” ”Pysykää matalana! Viiskyt kaliiperinen!” Ashtor kohottautui vahingossa, vain hivenen, mutta se ampui ja läpäisi vingahtaen sähkökaapin. Nyt he tiesivät, missä rotta majaili. ”Se on tuolla hotellissa!” Ashtor hengitti syvään, tuijotti lasittuneena katon paskaista laattaa, vesisäiliön metallijalkojen betonialustaa, hengitti tympeää tuoksua. Taivas oli sininen, vain jokunen pilvenhattara. ”Matalana, suojasta suojaan, savustetaan se ulos.” He pääsivät kaappirivin päähän. ”Ryömikää vastapäiselle reunalle tuon kaapin sivuitse. Montes ota se kusipää.” Ashtor ja Magellan ryömivät pitkin kattoa. Laukaus sivalsi ja katon betonireunuksesta lohkesi pala pirstaleina heidän päälleen. Laukauksen ääni oli ilkeä, luodin vingahtava.

Cosham otti keppinsä pöytänsä vierestä ja paukautti taka-ovea. Pian ovi aukesi ja huoneeseen asteli virnukissa, jengiläinen. ”No, hakkasitteko te tämän kaverin?” ”Joo, tuttu tyyppi,” Kita sanoi välinpitämättömästi. Istahti tuoliin Coshamia vastapäätä, nosti jalan toiselle polvelle, ei katsonut pomoa silmiin vaan kaikkialle muualle. ”Miksi?” ”Miks mitä?” ”Miksi te hakkasitte hänet, ettekä tuoneet luokseni?” ”Hö, ei me pidetty sitä minään. Hetken hupi, siinä kaikki.” ”Sä oot tyhmä saatana. Pitäisikö minun tietää jotakin muuta?” Kita pudisti päätään. Cosham mulkoili häntä hetken. ”No, ei kaverissa kyllä näy mitään merkkejä pahoipitelystä. Silkkihansikkainko te häntä piditte?” Kita kohautti olkapäitään. ”Sillä on varmaan hyvät bioavut.” ”Tai sitten jotakin muuta.” ”Niin, se on sen noidan apupoika. Jopa John joukkoineen on tuolla kumartamassa sitä. Eiks toi apuri tiedä, että sen neito on täällä?” ”Ei näköjään.” Cosham tuijotti seinää virnukissan takana. Sieltä oli näkymät klubille ja siellä istuvaan Ashtoriin. ”Sinulle olisi ihan oikein lähteä hänen oppaakseen.” ”Mitä vittua? Mä en oo mikään lapsenvahti. Sitä paitsi jos ne porukat on sitä armeijaa, mistä toi tyyppi uhosi, niin ne listii meidät..” ”Niin, eikä minun tartteisi edes maksaa siitä.” ”Ole hiljaa. Rajat ne sinunkin vallallasi on.” ”Oletko miettinyt, että hän antoi teidän pieksää hänet? Poika on täysin naarmuton. Te ette vittu vie pystyneet satuttamaan häntä.” Kita oli hiljaa. ”Häivy mun silmistä,” Cosham käski ärtyneenä. ”Historian rattaat pyörivät, meidän on astuttava esiin ja hypättävä kyytin,” Cosham sanoi Arzielle.

Lattia kiilsi valkeana. Siitä kasvoi samanvärinen, mutta mattapintainen, uurtokuvioinen metsä, puut olivat pylväitä, nousivat lattiasta juurineen, ohenivat, paksunivat kohden korkeaa kattoa ja tuhannet valokiteet välkähtelivät jokaisessa. Niin vahvaa oli nanomateriaali, että ohut rakenne jaksoi kannattaa valtavaa massaa yläpuolella. Luomisen pilarit kurottuivat poikki taivaankannen, niiden tuhansia vuosia sitten kadonnut muoto tämän temppelin katossa. Valovuosien mittaiset kuviot kertomassa tähtien kuolemasta, maailmojen tuhosta ja synnystä. Alladin käveli kohden hohtavaa keskustaa, jossa Jingin monumentti seisoi korokkeella kuin jumalpatsas. Mutta eihän se jumala ollut vaan verkoston nöyrä palvelija. Ja äkkiä Alladin tajusi, mitä outoa tilanteessa oli. Jing oli mykkä. Tohtori vilkaisi hermostuneena taakseen, salissa oli melko hämärää. Laitteiden humina, hänen askeleidensa kopina ainoina ääninä teknologian temppelissä. Pylväiden pienten sinivalkoisten valojen salaperäinen välke kertoi Jingin miljoonien ihmisten elämästä. Jotkin noista välähdyksistä kertoivat hänen kävelevän tässä, hänen sydämensä sykkeestä, elintoiminnoistaan, määränpäästään, kutsujastaan. Jing. Askeleet johtivat hänet loputtoman tuntuisen salin keskelle.

Siinä hän oli, niin haavoittuvana. Ellie vahva, määrätietoinen, voimakas. Öiset kasvot niin suloiset, niin viattomat. Kasvojen kova naamio uniin sulanut. Sääret loputtoman pitkät ja sileät. Tunne sisälläni, kiihko. Kielletty, salainen hetki. Kaikki muut nukkuivat, mutta valtiatar minun sylissäni. Varovasti, hyvin kevyesti silitin hänen kultaisia hiuksiaan. Kaartuvaa paljasta niskaa. Hopeisen korun ohuen ohut ketju. Lapaluiden välistä paljastui toinen kuvio, pelkistetty lohikäärme. Kosketin sitä varovasti, se näytti hiukan reagoivan. Hymähdin. Sormeni jatkoivat vaellustaan hänen ihollaan. Nuuhkaisin hiuksia, annoin kevyen suudelman. Silloin hän liikahti taas ja kohta, aivan yllättäen kääntyi minuun päin.
Siinä hän nyt oli. Nojasin toiseen käteeni. Ellien kasvot olivat rintaani kohden, tunsin hänen hengityksensä ihollani. Sydämeni takoi omituisen lujaa. Mitä tekisin? Kurotin ja annoin kevyen suudelman otsalle…ja toisen. Onnekseni hän käänsi kasvojaan minua kohden. Nuolaisin huuliani, katsoin suuta ja kasvoja niin lähellä. Tutkin yksityiskohtia, auringon jälkiä, pisamia, eletyn elämän merkkejä. Hiljaa, hellästi, kosketin niitä. Kulmakarvoja, nenää, sivelin sormellani hänen huuliaan. Hän raotti niitä hiukan. Vaikutti odottavalta. Tämä yö, taianomainen hetki, kunpa se kestäisi. Kunpa kukaan ylhäällä ei heräisi. Välissämme oli yhä viltti, mutta tunsin hänen vartalonsa ja lämpönsä sen lävitse. Käteni jatkoi matkaansa. Sormet kulkivat otsalla, kevyesti korvan lehteä hipoen niskaan. Piirsivät kuvioita iholla. Sitten kumarruin lähemmäs. Epäröin. Hänen huulensa olivat edelleen raollaan, tunsin hengityksen sekoittuvan omaani. Rohkaistuin, kostutin kielelläni uudelleen huuliani ja suutelin häntä niin kevyesti kuin pystyin, vain hipaisten. Yhtä varoen hän, onnekseni ja sydäntäni sykäyttäen, vastasi suudelmaan. Kun huulet koskevat toisiaan ensi kerran, on siinä kosketuksessa taikaa. Kieleni maistoi hänen kieltään sipaisten.