Miten Kyöpelinvuori-romaani sai alkunsa?
Kyöpelinvuori ei ole ihan tavallinen romaani. Sen alku syntyi vuosi sitten syksyllä. Useimmilla meistä on välillä jaksoja, jolloin nukkuminen on huonompaa. Heräsin yöllä, enkä saanut enää unta. Minulla on tapoinani lukea kaikenlaista, milloin mistäkin aiheesta. Myös kaivosteollisuus, geologia ja malminetsintä kuuluvat näihin, koska isäni työskenteli kaivoksissa ja malminetsinnässä. Lueskelin öisin netistä löytyneitä vanhoja Vuorimies-lehtiä. Tutustuin myös kokousmuistioihin esimerkiksi Outokumpu Oy:n menneiltä vuosikymmeniltä. Näissä käsiteltiin malminetsintää ja alueen maaperän geologisia ominaisuuksia.
Aloin pohdiskelemaan sitä prosessia, miten kaivos syntyy. Ihan alusta alkaen, kun joku toimittaa kansannäytteen, eli maastosta löytämänsä erikoisen näköisen kiven geologeille. Miten se siitä lähtee etenemään. Tehdään ensin kevyitä jatkotutkimuksia. Jos ne ovat lupaavia, aletaan ”panostaa” etsintään enemmän. Ja jos yllättäen löytyykin rikas mineraalisaatio, mitä sitten tapahtuisi.
Jossakin vaiheessa sain idean, että mitä jos kirjoittaisin tämän ylös jonkinlaisen tarinan muotoon. Tuumasta toimeen. Mutta enää en muista, missä vaiheessa ryhdyin kehittelemään tarinasta romaania. Sen tiedän, että siihen liittyy Kalle Päätalo. Kumpi oli ensin, muna vai kana, sitä en osaa sanoa. Luin kuitenkin samaan aikaan Päätalon Iijoki-sarjaa. Varmasti nuo romaanit vaikuttivat valitsemaani lakoniseen, riisuttuun kerrontatyyliin.
Kun rakensin kaivosta mielessäni, tapahtui se ihmisten voimalla. Kuvittelin palavereita, työvaiheita, työmaan arkea Päätalon tyyliin. Kohtasin mielessäni erilaisia ihmisiä ja heistä muovautui henkilöitä romaaniin. Ensimmäisiä versioita. Sitten kun aloin lähestyä asioita kaunokirjallisista lähtökohdista, syventyivät henkilöiden taustat. He saivat sitä kuuluisaa lihaa luiden tai kuitua varren ympärille. Luin samaan aikaan erään toisen harrastelijan kirjoittamaa epävirallista historiikkia paikallisesta kaivoksesta. Se vaikutti oman tarinani syntyyn. Nyt kirjoitin romaania. Välillä huomasin menneeni pahasti takaperin puuhun ja aloitin alusta. Mutta kun kaikki sujui, kirjoitin tekstiä todella nopeasti. Päivässä tuhansia sanoja. Välillä kirjoitin niin vauhdilla, että romaani olisi syntynyt helposti kahdessa viikossa. Mutta sitten pidin taukoja. Kävi myös niin, että aloin kirjoittamaan eri versiota, jossa kaikki tapahtui kolmannessa persoonassa, mutta se jäi kesken.
Kyöpelinvuori ei ole varsinaisesti ihmissuhderomaani (tai no on se vähän). Se on puhtaasti kertomus malminetsinnästä ja sen ympärillä tapahtuvasta suhmuroinnista. Tässä tapauksessa malmion kimpussa häärivätkin kyläläiset eikä kaivosyhtiö.
Tiedostan, että Kyöpelinvuori (osa 1) ei ole kovin notkea romaani. Se johtuu osin ensikertalaisuudesta, kustannustoimittajan puuttumisesta ja siis siitä, että en alunperin romaania ollutkaan kirjoittamassa.
Olen niin sanotusti tavallinen pulliainen (ts. ei korkeaa koulutusta). Vietin lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni korpikylällä. Samanlaisella kuin romaanin Luukkasenvaara. Suurimmassa osassa kylän taloja oli maataloutta. Meillä ei ollut lehmiä, mutta äitini oli maatalouslomittaja ja isä tosiaan kulki ympäri Suomea malminetsintäyhtiön hommissa. Läheisessä mummolassa oli muutama lehmä ja hevonen.
En kirjoita symbolisesta, vaan asioista niin kuin ne tapahtuvat. Päätaloakin neuvottiin kertomaan työstä metaforana, mutta ei hänkään oikeastaan tehnyt niin. Minusta hän vain kirjoitti, niin kuin asiat ovat. Iijoki-sarjan ensimmäiset osat käsittelevät elämää Jokijärvellä. Se on köyhää, askeettista ja paikoin jopa julmaa. Ainakin se kiusaaminen. Leipä on tiukassa, mitään ei saada ilmaiseksi. Mutta tietyllä tavalla se on myös rikasta. Se luontosuhde ja ihmisten välinen kanssakäyminen. Kaikessa tekemisessä on elämänmaku. Ja sen maun, me kaupungeissa asuvat olemme pysyvästi menettäneet.
Vaan asuihan se Päätalokin kaupungeissa. Tosin entisaikoinen kaupunkielämä ei ollut samanlaista kuin nykyään. Talouksissa oli kotieläimiä ja maatakin viljeltiin. Loppupään kirjat eivät ole niin herkullisia kuin ensimmäiset. Mutta niissä rakennetaan. Ja sehän minua kiinnostaa. Se realistinen työn kuvaaminen. Minä haluan tietää, mitä työkaluja käytettiin missäkin vaiheessa ja miten kattoruoteet tehtiin. Mitä olivatkaan vuoliaiset? Ja kun Kalle Päätalo on rakennusmestarina Taivaskoskella ja ajelee pitkin maaseutuja työkohteissaan, minä seuraan kartalta hänen reittejään.
Kyöpelinvuoren taitto ja grafiikat
Taitoin romaanin tietokoneen mukana tulleella kevyellä tekstinkäsittelyohelmalla.
Kirjan kannen ja muut grafiikat tein ikivanhalla kuvanäkäsittelyohjelmalla, josta aikoinaan maksoin 50 euroa. Kantta varten yhdistelin noin kymmenen eri kuvaa, joista leikkaamalla, liimaamalla, sävyttämällä, häivyttämällä (maskien avulla) jne.. sain aikaiseksi mieleisen kansikuvan. Varmaan moni luulee, että jaa-a, on taas tekoälyä käytetty.
Toivon, että tuet harrastekirjallisuutta ja inhimillistä tarinankerrontaa sijoittamalla muutaman euron romaanin ostamiseen!
