Kyöpelinvuori, toinen osa

Kyöpelinvuori-romaanisarjan toinen osa valmistuu. Toivoa on julkaisusta alkukesälle!

”Mikä siellä maksaa?” radiopuhelin rätisi. Nosturikuski oli hiilenä.
”Äitis tul käymään ja juuvaan just kahvia,” Toikkanen vastasi omalla puhelimellaan.
”No sen tautta tointaa jo juuvakiin, kun se kuol kolome vuotta sitten,” nosturista päiviteltiin.
Lehto hymähti ja pudisti päätään.
”Onneks täällä on hyvä tuuletus,” toinen asentajista tuumasi ja niiskautti nokastaan rään taivaalle.
He keikkuivat teräsrakenteiden varassa. Alla oli tasanne monen metrin päässä. Ulkopuolella kova maa yli kahdeksankymmenen metrin etäisyydellä.
”Nosta kehikko pois vähäksi aikaa. Hienosäädetään täällä kiinnikettä,” Lehto sanoi radiopuhelimeen. Kohta kirahti ja vaijerit kiristyivät. Kehikko lähti nousemaan yläilmoihin ja jäi muutaman metrin päähän roikkumaan.
Asentaja otti taas tangon ja kävi tornissa olevan korvakon kimppuun. Sai sitä mielestään tarpeeksi väännettyä. Sitten kehikko taas laskettiin paikoilleen. Asentaja kirosi, ei vieläkään osannut kohdalleen. He kävivät tällä kertaa kehikon kimppuun. Tuuli kuohahteli ja vongahteli. Sekin vielä, sää oli taas muuttunut.
”Vittu tätä kevättä,” Toikkanen ähkäisi vääntäessään kiinnikettä. ”Tämä on se vittujen kevät,” toinen vahvisti. Toikkanen mulkaisi häntä ja sanoi vain: ”Ootahan, minä kierrän ulkopuolelle.” Ja hän kiepautti jälleen itsensä rakenteen ulkopuolelle.
Toikkanen kaivoi esiin sorkkaraudan ja työnsi sen liitokseen yrittäen pakottaa terästä kohdalleen.
Tuli taas kova tuulenpuuska. Kehikko saattoi heilahtaa.
Toikkasen jalka lipsahti ja hän joutui tarttumaan ristikkoon molemmin käsin. Sorkkarauta tippui hänen käsistään pitälle matkalle kohden maata.
”Vittu saatana,” toinen asentaja säikähti ja Lehtokin oli järkytyksestä kalpea.
”Onneksi et tippunut,” hän huoahti.
Toikkanen tarttui ristikkoon molemmin käsin ja kampesi itsensä sisäpuolelle.
”Kato nyt se on paikallaan,” hän totesi ilahtuneena katsellen kehikkoa.