Vaskisammon tarina
Lähe kanssa laulantahan,
mennehiä muistamahan.
Sammosta me lauletahan,
sammon suuren syntymästä,
vaskihevon juoksennasta,
talkkivarsan laukannasta……
…. Tietäjistä, taitajista,
kumpuloijen tutkijoista,
kultamunan etsijöistä,
maan makean maistajista….
….. Mainareista maineikkaista,
kaivsomiehen rutjakoista,
takojista taitavista,
rautakourista kovista…
(Otteita Paavo Frangenin kalevalamittaisesta runoelmasta)
Kun ajelet Juuasta Kaaville päin, saavut noin 50 kilometrin jälkeen neljän tien risteykseen. Siitä eteenpäin on nousua reilun kilometrin verran. Ohitat mm. pienen tanssilavan ja kiipeät lopulta mäen päälle. Sitä sanotaan Nälkämäeksi, mikä ei ole ollenkaan harvinainen mäen nimi Suomessa. Nyt edessäsi avautuu kumpuileva metsäinen laakso, jossa kohoaa kaksi tornia vasemmalla puolen tietä. Olet saapunut Luikonlahden kaivokselle. Näky voi olla yllättävä kymmenien kilometrien maaseutumaiseman, maatilojen ja omakotitalojen pihapiirien ja autioituneiden tupien jälkeen. Vaan autioitunut on kaivoskin vaikkakin ihan äskettäin siellä vielä rikastettiin Kylylahden malmia. Rakennukset vielä ovat, ainakin toistaiseksi. Sivuraide kaivokselle purettiin jo aikaa sitten.
”Koskaan ei ole kaivosta Suomessa rakennettu näin kauniille paikalle.” Jotakin tuollaista tuumaili Matti Tyni, saavuttuaan Luikonlahteen, noin 60 vuotta sitten.
Vaskisammon tarina kertoo tuosta kaivoksesta, sen synnystä, noususta ja ”tuhosta.” Kaikki kaivokset kuolevat aikanaan, Luikonlahden malmio riitti niin pitkään, kun oli laskettukin; noin viisitoista vuotta
Kirja alkaa kaukaa, kuudentuhannen vuoden takaa, jolloin alueella liikkuivat metsästäjäkeräilijät. Ilmanala oli lämpimämpi ja Luikonlahden vesi paljon korkeammalla. Ei ollut havupuumetsiä, vaan jalopuita, leppää, pähkinäpensasta jne.. Kirjassa kerrotaan, että naiset koristelivat itseään.., mutta myös miehet niin tekivät, erilaisin koruin, joiden materiaalieihin kuului mm. meripihka (jota ei ihan lähiseuduilta saada) ja myös kupari. Frangen ottaa nyt mukaan myös mytologian ja Väinämöisen.
Nousipa mies merestä, vaski oli hattu hartiolla, vaskisaappaat jalassa…
Kirjan mukaan muinaishistoriallisia löytöjä Luikonlahdesta ei ole, naapurikylistä kylläkin ja Frangen arvelee, että löytöjen puuttuminen johtuu vain siitä, että ei ole sattunut kohdalle. Siinä hän on oikeassa, sillä sittemmin kartoille on ilmestynyt kivikautisia asuinpaikkoja. Kirja etenee kronologisesti Väinämöisen ajanjaksosta (vaskimiekat) Lemminkäiseen, rautakauteen. Siitä edelleen Karjalan kansakunnasta Novgorodin ruhtinaihin. Kaavi ja Luikonlahti oli rajaseutua. Tuusniemeläiset puhuivat Kaavin karjalaisista.
Ilmeisesti 1600-luvulla käytännössä koko Kaavi tyhjeni asukkaista karjalaisten kaikotessa alueelta jonkinlaisten uskonnollisten vainojen ja muun epäsovun myötä. Vähitellen savolaiset alkoivat asuttaa aluetta ja vuosisadan lopulla alkoi myös raudanvalmistus, mistä kertoo monet rautaan liittyvät paikkojen nimet.
”Hiltuset ja Honkaset valmistivat harkkorautaa hyttikankaalla 1750-luvulla” kertoo Frangen. Löysinkin kartasta erään mäen kupeesta paikan nimeltä Hiltuskalmisto.
Luikonlahden kuparinen sydän on siis ollut tiedossa jo peräti vuosituhannet. Ei ehkä yhtäjaksoisessa muistissa, mutta monet sukupolvet ovat sen uudelleen löytäneet. 1900-luvulla kaivoksen perustamisen odotettiin tapahtuvan hetkenä minä hyvänsä. Samoin rautatien tulon. Kaavi-kirjassakin näistä seikoista on mainintoja apteekkarin uutiskirjeissä vuosilta 1940 ja 1946. Kansa luotti, että malmia on. Mutta vuosikymmenet ehtivät vierähtää, ennen kuin vaskisampo alkoi lopultakin jauhaa.
Se edellytti tarkkaa tutkimustyötä; monenlaista mönkijää ja kivien takojaa kiipeili Kuparivuoren rinteillä rahvaan kummasteltavana.
Erkki Heiskanen
”Malmia on aina etsittävä Hackmannin mailta”
Erkki Heiskanen oli ilmeisesti eräs primus motoreista kaivoksen synnyn takana. Hän ja muutamat sodassa Neuvostoliitolle jääneen Ruskealan marmorin työnjohtajat vierailivat Luikonlahdessa malminetsinnän tiimoilta vuonna 46. Työnantaja oli jo tuolloin Malmikavos Oy. Ensimmäinen valtauksentekijä oli kuitenkin Hackmann, mistä johtuu ingressissä mainittu malminetsintä”sääntö”.
Pitäisikin tästä ottaa hakku ja lähteä koputtelemaan kiviä Halivaaraan, jossa näkyy kartan mukaan sijaitsevan Hackmannin salo niminen erämaa-alue. Ensimmäiset viralliset tutkimukset Luikonlahdessa tehtiin ilmeisesti 30-luvulla GTK:n toimesta. Silloin ei kuitenkaan päästy malmin jäljille ja mielenkiinto tyrehtyi. Vuosikymmenten aikana paikalla koettiin jonkinlainen kupariryntäyskin, alueella vierailivat useat tahot ja varauksia ja valtauksia tehtiin. Kirjan sivuille taltioituu mielenkiintoinen pala paikallis- ja Suomen teollisuushistoriaa. Lopulta päästään vaiheeseen, jossa todetaan, että malmia on ja kaivos perustetaan.
Kaivosta alettiin rakentaa, tunnelia louhia, infrastruktuuria luoda, henkilökuntaa hankkia. Mitään ei ollut valmiina, ei kunnollisia kulkuyhteyksiä, ei sähköä, ei puhelimiakaan kuin muutamassa talossa. Väestö oli enimmäkseen kouluttamatonta savolaista jurnukkata. Sitten heijän keskelleen heitettiin maistereita ja tohtoreita (Saksela) ja ruotsinkielisiä herroja ja jokunen saksankielinen asennusporukka. Olisi pitänyt joukossa olla myös muutama antropologi, luulen minä.
”60-luvulla puhelinlinjat olivat huonot. Jos aikoi soittaa kauas, piti puhelu tilata tunteja aikasemmin ja sitten kun yhteys oli saatu, oli kuuluvuus heikko ja pätkivä. Niinpä kerrankin, kun Heiskanen, eli kaivoksen johtaja karjui konttoriparakissa kurkku suorana luuriin, saapui paikalle savolaisukko joka kuuli huutamisen avoimesta ikkunasta pihalle. ”Mitteehän sitä mahtaa tuolla tapahtuva?” Ukko ihmetteli. ”Se johtaja puhhuu isolle kirkolle,” naureskelivat työmiehet. ”Jaa.. No minkä taatisen taatta se ei puhelimella soita?” ukko ihmetteli.”
Luikonlahden eläämääkin kuvaillaan. Välillä katsellaan porukalla kylän melkeinpä ainoata televisiota ja sitten tiiraillaan Kuopion torilla Sputnikin lentoa. Tulipallon sijaan nähdään vain pieni kiiluva piste.
Kaivostyö on vaarallista. Jo syvyyksiin laskeutuminen voi olla kohtalokasta. Pystysuora kuilu on satoja metrejä syvä. Luikonlahdessa kahdesta syvemmän kuilun mitta oli yli puoli kilometriä. Kaivokseen laskeuduttiiin alkuvaiheessa kapan kyydissä. Se on eräänlainen rautasanko tai -tynnyri ja sielläpä äijät sitten kököttivät. Kotalahden kaivoksessahan sattui kamala onnettomuus, missä koko kappa tippui kuiluun ja kyydissä olleet viisi miestä kuolivat. Luikonlahdessakin oli läheltä piti tilanteita liittyen juuri kappakyytiin.
1965 syntyi päätös rautatien rakentamisesta ja se tietysti oli helpotus kaivosyhtiölle. Kaivosta tehtiin nyt kovaa vauhtia, rikastamoa, nostokoneita, murskaamoa, rakennuksia.. 60-luvulla sattui myös muuta mielenkiintoista, mikä paalutti Kaavin tulevaisuuden eräänä Suomen köyhimmistä kunnista ja kertoo luultavasti myös (ainakin osittain) syyn siihen, miksi näin on.
Rikkihappo Oy etsi tuolloin lannoitetehtaalleen sopivaa paikkakuntaa Suomessa. Luikonlahti vaikutti hyvältä sijainnilta siksi, että tehtaan tarvitsema rikki tulisi kaivoksesta. Suunnitelttiin kolmea kilometriä pitkää kuljetinta kaivokselta tehtaalle. Hanke oli jo siinämäärin pitkällä, että tehtaan suunnitteluporukka oli paikan päällä, että tänne pätkäistään toinen sampo tulille. Mutta tenkkapoo tuli vastaan, kun alettiin tekemään maahankintoja. Vaskisammon tarinan mukaan ahneus valtasi maanomistajat ja he vaativat tonteillaan moninkertaisia hintoja verraten markkina-arvoon. Samalla myös maanostajina yhtiön puolesta toimivat tilalliset tulivat kateelliseksi, kun katsottiin jonkun saavan pläntistään ihan liikaa. Homma meni suhmuroinniksi. Samaan aikaan Siilinjärvellä tehtiin toisin. Kemiralle luvattiin het alkajaisksi 800 hehtaaria ilmaista maata ja kunnallistekniikka kaupanpäälle. Tämä on yksi muutamasta kirjassa löytyvästä tarinasta, joissa mollataan (luultavasti aiheesta) kaavilaista päätöksentekoa ja mielenlaatua.
Jostakin syystä tuli mieleen eräs luontodokumentti, jonka katsoin äskettäin. Siinä seurattiin suuren strutsiuroksen elämää. Strutseilla koiras hautoo ja kasvattaa kerralla monen naaraan kanssa tekemänsä poikaset. Pesässä saattaa olla viisikymmentäkin munaa. Savanni on täynnä munia havittelevia petoja. Mutta onneksi strutsilla on hyvin suuret silmät, joilla se näkee melkeinpä 360 astetta. Petojen ei ole helppo lähestyä pesää huomaamatta. Strutsia myös pelätään, sillä sen potku on tappavan voimakas. Mutta valitettavasti strutsin aivot ovat pienemmät kuin sen silmät. Niinpä kun pillerinpyörittäjä rullailee lantakikkarettaan strutsin pesän ohi, lähtee lintu seuraamaan sitä. Se unohtaa kokonaan pesänsä ja kallisarvoiset munansa. Ja niinhän siinä käy, että hyeenat tyhjentävät pesän sillä aikaa.
Lueskelin tehtaan tulosta Siilinjärvelle Aira Roivaisen blogista. Seuraavaksi muutama pitkähkö lainaus sieltä.
Siilinjärven suuri muutos alkoi innostuneessa tunnelmassa keväällä 1966, kun kunta alkoi ostaa tehtaan tarpeisiin maita. Lopulta noin 40 maanomistajaa ja kesähuviloiden omistajaa luopui maistaan ja muutti pois. Talojen hallinta-aika loppui vuoden 1967 loppuun mennessä. Kaiken kaikkiaan maata ostettiin tehtaan tarpeisiin noin 600 hehtaaria. Hehtaarihinta oli 5600 markkaa.Rikkihappo Oy osti sitten maat kunnalta.
Kunnan tulisi vastata noin 400 ha maa-alasta, josta Rikkihappo Oy maksaisi 500mk/ha. Muun maan yhtiö ostaisi itse. Kokonaisuudessaan tehtaan sanottiin vaativan noin 600 ha alan.
”Samalla päätettiin pyytää, että Rikkohappo Oy myöntää kunnalle lainaa maanostoihin.”
”Yhtiö lupasi lainata kunnalle rahaa Postisäästöpankin lainaehdoilla. Samoin yhtiö lupasi huolehtia tehdasalueen kunnallisteknisistä töistä.”
”Miksi Siilinjärvi valittiin?
Ainut syy ei 1960-luvulla ollut apatiittilöydös. Se vaikutti taustalla, mutta esiintymää vasta tutkittiin. Siilinjärven etuna pidettiin Luikonlahden kaivoksen läheisyyttä (sieltä saatiin rikkikiisua), rautatieyhteyksiä, kehittyvän taajaman läheisyyttä, työvoiman riittävyyttä ja raakaveden saantia tehtaan tarpeisiin. Myös kunnan aktiivisuutta kiiteltiin. Lisäksi kunta pystyi vakuuttamaan yhtiön maakauppojen onnistumisesta ja ilmeisesti päättäjät lupasivat suhtautua ymmärtäväisesti ympäristön likaamiseen.”
Yhteensä kunta osti noin 700 ha maata ja maksoi niistä 3,6 milj. markkaa. Välittömästö oston jälkeen kunta möi maat yhtiöille omaksi tappiokseen siten, että kaupan jälkeen kunta jäi noin 1,8 milj. velkaa. Tämän velan hoitoon kunta sai Rikkihappo Oy:ltä 1,7 milj. markkaa lainaa 7,5% korolla
Eli ei yhtiö niitä tämän mukaan sentään ihan ilmaiseksi saanut.
1960-luvun teollisuuden toimintatapoja kuvaa hyvin kunnanjohtajan muistion loppukaneetti: ”Vesiasiassa on suotavaa, että kunta ei myöhemminkään, jos olisi havaittavissa jossain määrin veden likaantumista, vaikeuttaisi yhtiön toimintaa, sama koskee myös mahdollista ilman saastumista.
Luikonlahden kaivostakaan ei enää ole, mutta Yaran valot loistavat Siilinjärven yössä edelleenkin.
Vuonna 1966 valettiin kaivoksen ensimmäinen torni joensuulaisen Rakennusliike Tervon toimesta. Torni rakennettiin vanhan puisen tornin ympärille ja kaivoskuilun betonikauluksen päälle. Operaatio oli aikanaan monimutkainen, mutta Tervo selvisi siitä kunnialla. Tässä välissä Vaskisammon tarinassa vedetään sormikoukkua ja mitellään taitoja miekkojen avulla. Pyritään sammuttamaan sähköpaloa kuparisella vesiruiskulla ja kolme työmiestä käy naisissa esiintyen kaivoksen johtajina nimeltä Heiskanen, Björnberg ja Westman. Siitä riittää hupia (ehkä hiukan kyseenalaista), kun huijatuksi tulleet naiset tulevat kyselemään töitä kaivokselta. Välillä epäillään sähkövikaa murskaimissa, kun piippu käryää asentajan haalarintaskussa. Tällaisia pieniä sattumuksia ja anekdootteja Vaskisammon tarina on täynnä.
Neljännes vuosisata siitä, kun professori Martti Saksela oli suorittanut Luikonlahdessa tutkimustyönsä, aloitti kaivos toimintansa ja ensimmäinen kuparijuna sai lastinsa täytenä. Kirja nälväisee tässäkin välissä kuntalaisia kertomalla, että kunnan ei tarvinnut tehdä mitään. Yhtiö huolehti niin kunnallistekniikasta kuin työntekijöiden asunnoistakin.
Talonmallinen ruumisarkku
Kun yhtiö tarvitsi työntekijöille asuntoja kaivoksen lähelle, määräsi kunta Luikonlahteen rakennuskiellon. Muuta se ei tehnyt asian hyväksi. Tällä tietysti haluttiin, että asunnot olisi rakennettu kirkonkylälle. Ymmärrän tuonkin näkökulman. Lienevät nuo rivitalot Luikonlahdessa nyt tyhjillään tai jo purettu. Välillä asujamisto oli mitä sattui, sellaista laitapuolenkulkijaa, jolle sosaalihuolto maksoi vuokran. Asuntoja tarvittiin sen aikaa, mitä kaivos pyöri. Mutta ennen kuin talot saatiin rakennetuksi, piti järjestää mielenosoitus, johon liittyi rivitalonmallinen ruumisarkku, hautajaisaattue ja seremonia kunnanvaltuuston ikkunan alle. Ikkunoista kuikuilevat kunnanvaltuuston jäsenet ja muita käänteitä, joihin tavataan törmätä kotimaisissa puskafarsseissa kuten Vain muutaman huijarin tähden.
Kaivos alkaa ehtyä, eikä uutta malmia löydy lähiseudulta uutterasta etsintätyöstä huolimatta. Talkkikiveä sen sijaan on. Polvijärven Solaan perustetaan louhos 1979. Toinen taisi olla Lipasvaarassa, mutta en muista oliko siitä kirjassa mainintaa ( kirjoitan tätä ulkomuistista). Vaskisammon tarinasta saan semmoisen kuvan, että Fredrik Björnberg päättää perustaa Luikonlahteen talkkitehtaan vähän säälistä. Saavat rutnikoista edes osa jotakin tehdäkseen. Mutta aivan oikeastikin siis työllisyysnäkökulmasta, ei niinkään bisneksen vuoksi. En tiedä hänestä, mutta talkki yhtiöa tarvitsi paperinvalmistukseen, joten miksi ei tehdä sitä itse?
Monien vaiheiden, muisteluiden ja sattumusten jälkeen tarina lähestyy loppuaan. Viimeisellä sivulla Björnberg pitää puheen työntekijöille. Kaivos on lopettanut jo toimintansa muutama vuosi aiemmin, mutta nyt myös talkkitehdas myydään Partekille. Hän kiittää työntekijöistä yhteisistä vuosista. Kirjassa kerrotaan, että puhe oli koruton, mutta kaunis ja liikuttava. Kukaan ei taputa puheen jälkeen.
Vaskisammon tarinan alussa lukee, että kirja on omistettu Fredrik ja Peggy Björnbergille. Björnbergit olivat vuosikymmenten ajan osa Luikonlahden kaivoksen toimintaa ja kylän elämääkin. Vaskisammon tarina kertoo heistä varsin ylistävään ja vähän mairittelevaankin sävyyn. Fredrikin isä C.G. on ehdottomasti vanhan ajan teollisuuspatruunan vastine.
Vaskisammon tarina on mukava lukea, aikansa kontekstissa. Nimi voisi oikeastaan olla Vaskisammon tarinoita. Sillä siltä kirja on. Kokoelma muisteluita ja anekdootteja. Kaikki kerrottu ei ole pelkästään hauskaa. Työntekijät kyräilevät ja kantelevat, kun työn jatkuvuus on muuttunut epävarmaksi. Ja tosiaan, kaikki vuonna 1988 huumoriksi koettu, ei nykyään enää naurata.
Vaskisammossa ei ole lähdeluetteloa ja tarinat lienevät puhtaasti muistinvaraisia tietysti joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Kirjoittaja ei ole ammattikirjailija, mutta innokas ja omistautunut kulttuuri/historianharrastaja. Muistelen lukeneeni hänen tekstejään paikallislehdestä. Ne taisivat olla toisinaan vähän poikkitieteellisiä. Sellaisia, että kirjoitetaan historiasta ja todellisista tapahtumista, mutta omien ideoiden pohjalta: Mitä olisi voinut tapahtua tai olla.
Mutta olin siellä minäkin, kaivoksella. Isän mukana huoltohallissa, kun laittoivat autoa siellä, toisinaan kaivostuvassa ja ruokalassakin limpparilla. Muistan kun mainarit nauroivat, että onpa pieni kaivosmies lähtenyt. Se minua sapetti siinä, kun olin kerran miehiksi. Kaivostuvalla geologien keskellä. Muistan kivinäytteitä tutkineeni. Se iso geologi villapaitoineen on myös jäänyt mieleen. Heikki Haikonen. Hänellä oli oma tapansa puhua ja erikoiset jutut. Ideoin hänestä romaaniini yhden geologin.
Joskus autoa laitettiin tuntikausia ja ehdin kiertää hallia moneen kertaan. Yöllä lähdettiin kotia. Muistan, kun katsoin auton ikkunasta täytenä möllöttävää kuuta ja lumisia puita. Nukahdin siihen ja heräsin kotona. Oli vaikeata nousta autosta. Wunderbaum tuoksui. Auto oli Ford. Kasettimankasta soi jokin iskelmä. Istuimissa oli leopardikuvioiset päälliset. Isän auto oli aina puhdas, niin sisältä kuin ulkoakin.
Jotkut isän työkaverit tulivat tutuiksi minullekin. Toiset olivat perheystäviä jo valmiiksi, lähiseudun asukkaita. Kyläiltiin ja saunottiin. Erään kerran löi eräs kovat löylyt. Nauraa hohotti jälkeenpäin, että minä oli punainen kun rapu, mutta en lähtenyt lauteilta pois. Muut lapset olivat lähteneet. Olivat varmaan fiksumpia.
Erään geologin luona käytiin kylässä Turussa. Menimme lautalla Ahvenanmaalle. Kyytimaksuksi riitti Kossupullo. Laivan kapteeni oli kai geologin ystävä tai sukulainen.
Näin isäkin tulee osaksi Vaskisammon tarinaa, vaikka ei kirjassa mainittu. Niin kuten ei montaa muutakaan.
Vaskisammon tarina voi olla osasyy siihen, että aloin kirjoittaa Kyöpelinvuorta.
