Vallankumous

Ja äkkiä, kepeästi kuin kissa, Parada hyppäsi alttarille ja tarttui oraakkelia kurkusta. ”Meidän jumalamme eivät ole luojiamme. Me olemme luoneet heidät, mutta emme omaksi kuvaksemme, sillä se olisi kaamea virhe,” Parada ajatteli katsoen päätyyn pystytettyä Apollonin patsasta. Sitten hän ojensi toisen kätensä ja otti kiinni Pythian kädestä. Olento tuijotti häntä epäuskoisena. ”Etkö sinä nähnyt tätä ennalta?” Parada kysyi ja kiskaisi lujaa. Oraakkelin kirkaisu kaikui temppelin kivisistä seinistä.
Parada laskeutui polkua pitkin kohden jyrkänteen reunaa. Vain vähäinen kiemurteleva savu kuin nuotiosta ikään, kertoi hänen taakseen jättämästään tuhotyöstä. Mereltä puhaltava tuuli sai pilviverhon rakoilemaan levottoman veden yllä. Se paljasti maailman mahtavimman paasin. Punamusta kylki välkehti varhaisen yön pimeydessä. Rakennus kohosi suoraan merestä kasvaen aina taivaan korkeuksiin. Ja näkymä sulkeutui kadoten kokonaan kuin olisi ollut unta.
”Kun imperiumit romahtavat, tornit sortuvat,” Parada toisti.
Hän oli vanha ja liian väsynyt uuteen taisteluun. He olivat suojanneet ihmiskunnan taivaan vihalta ja vedenpaisumukselta. Mutta ihmisten muisti oli lyhyt. Jokainen sukupolvi muovasi oman todellisuutensa. ”Heidän ei tarvitse enää huolehtia tulevaisuudesta,” hän kuiskasi pysähtyessään reunalle. Seisoi siinä hetken, riisui kaapunsa ja heittäytyi kalliolta tyhjyyteen. Tuuli vasten kasvoja, ahavoituneita iän juovittamia kasvoja, vesi kihosi silmäkulmiin. Hän levitti humahduksessa suuret siipensä ja lensi.

Poika juoksi kadulta kujalle ja takapihan pienen aukion poikki, hyppäsi suuren pressulla peitetyn laatikon ylitse ja jatkoi katettua betonista laituria pitkin. Se oli muutaman metrin levyinen pienten kauppojen ja pajojen varasto-, jäte- ja lastausaluetta. Siellä täällä laituriin oli kiinnittäytynyt lotjia, joiden lastia oli purettuna pitkin kulkuväylää. Poika kuuli takaansa räsähdyksen ja kiroilua, sitten muutaman nopean tömähdyksen. ”Vittu, vittu, vittu,” hän kirosi epätoivoisesti ja kiritti entisestään askeleitaan. Sen seurauksena hän kaatui, koska oli juuri saapunut laatoitetulle alueelle, jossa oli vesilammikoita. ”Tong, mitä helvettiä?” huusi mies, joka seisoi ovella vilvoittelemassa. Hänen vatsansa hyllyi liian pienen valkean paidan alla, toisessa karvaisessa kourassa oli kanankoipi. Varastossa kuului raikuvan hittimusiikki ja miesten rähisevä nauru. Vilkaistessaan Tongin tulosuuntaan, mies unohti uteliaisuutensa ja perääntyi takaisin sisään. Ovi jysähti Tongin edestä kiinni. Poika kompuroi jaloilleen ja meni jo väistäen täpärästi häntä kiinni harovan kouran. Teräsristikkopalkin ali vaistomaisesti kumartuen vaikka palkki oli korkealla pienen pojan yläpuolella. Katto oli nyt vähän matalampi ja sen koukuista roikkui suuria lihakimpaleita verkoissaan. Ne hidastivat takaa-ajajaa, jonka pää hipoi kattoa ja heiluvat raskaat säkit horjuttivat mekaanisilla pomppujaloilla liikkuvan tasapainoa. Tong sai hiukan etumatkaa kiitäen jo seuraavan kaupan viertä. Hänen rapisevat askeleensa ohittivat hurisevia eri kokoisia ja näköisiä kylmäkoneita, generaattoreita, säilytyslaatikoita. Lisäksi olivat töitään tekevät ahtaajat, kauppiaat, varastomiehet. Heidän seassaan poika puikkelehti väliin vilkaisten taakseen. Kuului huutoa ja molskahdus takaa-ajajan tyrkättyä erään miehen veteen. Muut väistivät suosiolla muutaman lennettyä rähmälleen ja reitti takaa-ajajalle oli vapaa.

Aallot. Tummana vellova meri, valkoharjaisena rantaan paiskautuva vesi. Väsyneet silmät katsoivat rantaa. Aalto aallon perään sitä riitti, vettä rannan kivien väliin. Ja aina se valui pois ja aina se tuli uudelleen. Joka kerta eri tavoin ja kuitenkin samoin. Se toisteisuus masensi. Ja vaikka meri tänään oli laiska, se uhosi pidättelemätöntä voimaa. Siniharmaat pilvet taas vaelsivat matalalla suuntaansa kuin mikään tässä maailmassa ei koskettaisi niitä. Silloin tällöin jokin meren aalto tuli pidemmälle kuin muut, kävi lähempänä hotellia, mutta vetäytyi sitten takaisin kokeiltuaan.. roiskahdeltuaan kiville, jättäen vähän vettä etujoukoiksi. Peter Trenton ei tosiaankaan pitänyt merestä. Hän epäili sen vain odottavan oikeaa hetkeä tullakseen ja viedäkseen mukanaan tämän onnettoman automaattihotellin. Pyyhkivän mennessään koko kylän ja ihmiset siellä. Sillä kerran meri oli tullut. Peter sytytti pikkusikarin. Hän vähät välitti tupakointikiellosta, eikä ollut ainoa. Aulan ylä- ja alareunoistaan kaareva polymuovi-ikkuna oli savun harmaannuttama. Alhaalla, missä ikkuna kaareutui kohden lattiaa ja meni sen alle, se muodosti rännin kuin kutsuna tupakantumpeille, roskille ja mälliroiskeille. Muutama päivä sitten hän oli kävellyt pitkin rantaa Alekin seurassa. Mies oli kreikkalainen, keikkatyössä täällä jo monettako vuotta. Alek oli lohduttanut että hotelli kyllä kelluisi, mikäli meri tulisi ja ottaisi sen. Että olihan Peter nähnyt katossa ne luukut? Trenton oli kohauttanut olkapäitään. Hän oli kuvitellut hyökyaallon tulevan. Todennäköisesti meri murskaisi hotellin, paiskoisi sitä niin, että sälöt lentäisivät. Hänen sisäelimensä olisivat jo muusina hänen huuhtoutuessaan mereen. Muutamassa viikossa merenpohjan eliöt kaluaisivat hänen ruumiinsa ja vain valkeat luut jäisivät jäljelle. He olivat seisoneet rinnakkain katsellen kaukaisuuteen Peterin kuvaillessa yksityiskohtaisesti kohtaloaan meren tullessa. Kreikkalainen oli vedellyt sätkäänsä, kivääri oli roikkunut hänen olallaan huolettomasti, mutta silmät pälyilleet pitkin rinteitä. Katse oli paljastanut hänet. Mies oli nähnyt täällä liian paljon.