Ihminen on menettänyt otteensa. Tekoälyt rakentavat valtavia monumentteja ympäri maailman. Ne vaikuttavat säätävän ilmakehää, mutta edes teknokraatit, niiden ihmisvaltiaat eivät tiedä tarkasti. Heidän piti pelastaa ihmiskunta suurten katastrofien jälkeisessä maailmassa. Sen he tekivätkin, mutta eivät enää aikoneet luopua vallastaan, vaikka niin lupasivat. Nousee kapina.
Ashtor mietti tuota hetkeä juostessaan pitkin kivirakennusten reunustamaa kujaa joukon viimeisenä. Tuota hetkeä, jolloin hän oli kävellyt aukiolle Coshamin ja Arzien kera. Nyt hän huohotti pakkaus selässään, käsissään Galil-rynnäkkökivääri, päässä kypärä joka kuvasi. Magellan juoksi siinä aivan edellä, juoksi portaat ylös valoon joka häikäisi. Yö oli kääntynyt aamuksi. Laukauksia ammuttiin paljon. Hän oli ampunut, syöksynyt, heittäytynyt, oli elossa. Vielä elossa.
Trevolutionin sankareina on tavalliset ihmiset. Toiset ovat tilanteessa vastoin tahtoaan, eräät sitten enemmän innokkaita ajamaan asiaansa. Mutta se rajapinta, suurten ja tavallisten välillä hämärtyy. Syntyy kohtaamisia, yhteenottoja, rakkautta.. ja kuka loppujen lopuksi on ”suuri”, kuka kenties vain nostettu jumalten joukkoon.
Tutkin yksityiskohtia, auringon jälkiä, pisamia, eletyn elämän merkkejä. Hiljaa, hellästi, kosketin niitä. Kulmakarvoja, nenää, sivelin sormellani hänen huuliaan. Hän raotti niitä hiukan. Vaikutti odottavalta. Tämä yö, taianomainen hetki, kunpa se kestäisi. Kunpa kukaan ylhäällä ei heräisi. Välissämme oli yhä viltti, mutta tunsin hänen vartalonsa ja lämpönsä sen lävitse. Käteni jatkoi matkaansa. Sormet kulkivat otsalla, kevyesti korvan lehteä hipoen niskaan. Piirsivät kuvioita iholla. Sitten kumarruin lähemmäs. Epäröin. Hänen huulensa olivat edelleen raollaan, tunsin hengityksen sekoittuvan omaani. Rohkaistuin, suutelin häntä niin kevyesti kuin pystyin, vain hipaisten. Yhtä varoen hän, onnekseni ja sydäntäni sykäyttäen, vastasi suudelmaan.
K18-sisältö.
Peter ja Ellie päätyvät lyhyeen rakkaussuhteeseen, joka on tuhota toisen elämän.
Peter Trenton asuu pienessä puutalossa nummilla. Mikä hänestä tekee erikoisen? Miksi tuo reppunsa kanssa luonnossa samoileva yksinäisyyteen tottunut ja sitä haluavakin mies on äkkiä kaiken keskellä. Miksi kohtalon jumalatteret vaikuttavat pelaavan ilkikurisia pelejä
”Minkäslainen mies sinusta on oikein tullut?” Eva kysyi ristien jalkansa. Lyhyt helma nousi melkein lanteille. Peter tuhahti, tuijotti rajoilla rönsyilevää kasvusta, odotti sen kiemurtelevan kohti ja kaappaavaan heidät pimeyksiin.
”Suuruudenhullujen naisten sätkynukke.”
Eva-Marie kohotti kulmiaan. Poltteli aikansa: ”No eihän se paha ole. Naiset tykkäävät nukeista, joilla leikkivät.”
Tämän romaanin piti olla vasta ensimmäinen osa. Siksi Peterin tarina ei saa täyttymystään. Mutta kyllä se saa ainakin arvoisensa väliaikaisen päätöksen.
Ruhr, megalopolis, 100 miljoonaa ihmistä. Sen suuruus teki siitä oman universuminsa, jonka tapahtumahorisontti rajasi muusta maailmasta. Ruhr söi sinut kuin galaksin ytimen musta-aukko. Muutuit konurbaation hiilihiukkaseksi, unohdit sen mitä muualla joskus olit. Merellä satojen kilometrien mittaiset padot. Padot, jotka rakennettiin liian myöhään. Tanska kasvoi takaisin merestä. Benelux maiden alangot vettyneenä suolaisesta vedestä. Mudan ja jätteiden löyhkä. Maata muokkaavat automaattiset koneet, kirkuvien valkoisten lintujen parvet. Keväisin odotettiin vihreyttä, alati uutta vihreyttä. Ponnisteluin takaisin sitä, minkä meri kerran otti. Ahertavat robotit, kuin pienet erakkoravut rannan hiekalla. Ruhr syntyi vedenpaisumuksesta. Uudetkin rakenteet kouristelivat matkien meren murskaamia muotoja.
Aivan lapsena olin kiinnostunut avaruudesta ja tähdistä. Lastenohjelmista Olipa kerran avaruus oli ehdoton suosikkini. Muistan ihmetelleeni, kun aikuiset eivät tienneet avaruudesta mitään. Siis yhtikäs mitään. Luulin, että ajan myötä ihmiskunta kehittyy ja kun olen itse aikuinen, tilanne muuttuu. Mutta eipä niin ole käynyt. Joissakin asioissa ollaan otettu takapakkia. Tällä teknologisen kehityksen tasolla yhteiskuntien pitäisi olla paljon sivistyneempiä. Mutta esim. Yhdysvallat vain taantuu.
Auto, sen kromin hohtoinen älypinta. Tyylikästä teatteria, ihmisen turhamaisuudelle omistettu. Ja mustien lasien salaperäisyys. Hän! Nainen istui sulautuneena nahkaan. Käsi lepäsi viilupintaisella konsolilla, rannekoru ohuella ranteella. Kaulalle kiedottu aito eläimen turkki. Uhmaa, piittaamattomuutta, kapinaa hegemonian sääntöjä vastaan. Autot kiisivät toistensa lomassa parisataa kilometriä tunnissa. Virheettömät ohitukset, kaistanvaihdot. Näyttötaulut teiden varsilla kuin koristeina. Hopeinen nuoli sukelsi konurbaation tornien metsään kyydissään pohjoisen valkoinen noita. Enkeli Ariadne.
Trevolutionin ensimmäiset versiot kirjoitin tavallaan jo lapsena. Mutta jossakin vaiheessa se jäi vuosikymmeneksi. Palasin kirjoittamisen pariin sitten kaksituhatta luvulla. Työn ohessa naputtelin muutaman novellin ja pari pidempää kirjoitusta. Sitten kaivoin esiin vanhoista vihkoista muutamia jäljellä olevia. Otin sen siemeneksi ja aloin kasvattamaan vallankumousta.
Vuoret. Kivikasat, kanjonit. Vuosimiljoonien eroosio, jäätävät tuulet, maanalainen tulinen pätsi, kaukaisten tähtien räjähtävät ytimet, alkuaineet, mineraalit. Haadeksen kone. Peräänantamaton puurtaja, tunnoton, ihmisistä piittamaton, laajalle levittäytynyt koneiden kone. Mahdoton tuhota. Hän kuunteli tuulta. Sen epäsäännöllisiä puuskia, väräjävää hengitystä ja matalia surullisia huokauksia. Viriävää vinkunaa. Niin monin tavoin tuuli puhui.
Luin yhdeksänkymmentäluvulla paikallisesta kirjastosta löytyvitä esimerkiksi kvanttifysiikasta / mekaanista ja muita tieteitä käsitteleviä kirjoja, biologiaa myöten. Jossakin vaiheessa kiinnostuin myös filosofiasta, sitä kautta kirjallisuushistoriasta ja historiasta itsestään.
Laukas kajahti ja kiveä ja laastia pöllähti.
”Paska, kontakti!” Ashtor heittäytyi vatsalleen ja ryömi korkeamman kivilaidan taakse. Siinä seisoi vesisäiliö metallijaloilla. Sähkökaappeja selän takana, kukkaruukkuja, tuoli päivänpaistattelua varten.
”Näkeekö kukaan missä?”
”Pysykää matalana! Viiskyt kaliiperinen!”
Ashtor kohottautui vahingossa vain hivenen ja laukaus läpäisi vingahtaen sähkökaapin. Siitä oli se hyöty, että tarkka-ampuja paikantui.
”Se on tuolla hotellissa!”
Ashtor hengitti syvään, tuijotti lasittuneena katon paskaista laattaa, vesisäiliön metallijalkojen betonialustaa, hengitti tympeää tuoksua. Taivas oli sininen, vain jokunen pilvenhattara.
”Matalana, suojasta suojaan, savustetaan se ulos.”
Jos pitäisi mainita minulle kaksi käänteen tekevää, tiedettä popularisoivaa kirjaa, niin ne olisivat David Deutschin Todellisuuden Rakenne ja Susan Blackmoren Meemit- kulttuurigeenit. Ne ovat muokanneet ajatteluani ja se näkyy tämänkin romaanin tarinoissa. Blackmoren innoittaman olen sitten tutustunut Richard Dawkinsin teoksiin jne..
Lue lisää näistä tiedehenkilöistä
David Deutsch on fysiikan professori Oxfordin yliopistossa. Hän on kvanttilaskennan pioneeri muotoiltuaan ensimmäisenä kuvailun Turingin kvanttitietokoneesta ja määriteltyään algoritmin kvanttitietokonetta varten.
Susan Blackmore on myös jonkin sortin tohtori. Hänen kirjansa on erittäin mielenkiintoinen, mutta se ei ole tieteellinen tutkielma, eikä sen väitteitä voida todistaa sinällään. Se on kuitenkin osaltaan popularisoinut meemiteoriaa ja meemiajattelua.
Suuri nuotio alkoi kipinöidä rajusti. Rannalta varisi hiekkaa ilmaan sihisten kuin käärme. Punahehkuinen puukappale tippui kieppuen tulikärpästen vanan ympäröimänä äärettömyyteen. Yksi toisensa jälkeen kekäleet antoivat periksi maan otteelle. Lopulta koko nuotio humahti taivaalle kipinäsateen saattelemana. Se oli kaunis nurinkurinen putous. Ashtor oli taas ponnistellut jaloilleen ja perääntyi. Sotilaat huudahtelivat ja poistivat varmistimia aseistaan. Ilma oli täynnä avaruuteen satavaa hiekkaa.
Trevolutionissa on siellä täällä vihjauksia jostakin selittämättömästä. Se ei ole suoranaisesti tai välttämättä yliluonnollista. Tulkinta jätetään lukijalle.
”Ashtor saatana, aidan yli äkkiä.”
Hän ei ollut tajunnut. Hän kiipesi Abdullahin käsille ja ponnisteli aidalle, tiputtautui katsomatta yli. Kokosi toisella puolen kivimuurin juuressa sekunnin itseään, sitten eteenpäin. Omien sekaan taas yhtä rinnettä alaspäin pitkin kuivunutta joenpohjaa. Nyt ammuttiin kohti. Ashtor otti polvituen ja tähtäsi eteenpäin sillalle. Siellä oli kk. Ashtor tyhjensi lippaallisen ja kiljaisi riemusta. Hän sai sen saatanan vaikenemaan. Hän sai sen näin kaukaa! Joku kopautti hänen olkaansa hyväksyvästi ohi juostessaan.
Pian porukka oli kasassa kivilohkareiden takana.
”Niillä on toinen kk kanaalin takana,” eräs kapteeni sanoi ja jatkoi menoaan. He saivat lisää ammuksia. Sen jälkeen laskeutuivat kanavaan.
”Saatana, me ollaan tässä kuin tarjottimella.”
”Tai jo ruokatorvessa.”
He etenivät pitkin puroa. Valonheittimet valaisivat sitä korkealta padonreunalta. He yrittivät ampua niitä pimeäksi onnistumatta, mutta onneksi notkossa oli suurta louhikkoa, joten he syöksyivät varjosta varjoon.
Tein romaanista kymmeniä erilaisia versioista. Olen nopea kirjoittamaan, keksimään tarinaa, rakentamaan maailmaa. Tosin virheitäkin tulee paljon. Lisäksi tein kuvia, grafiikkaa. Jokaiselle hahmolle etsin sopivan näyttelijän, kehittelin heille taustatarinan. Syntyi maailma ja sen kuva. Osa siitä universumista on tässä romaanissa.