Kyöpelinvuori

Kyöpelin-vuoren länsipuolella oli pienempi harju, Pahkuri. Siellä sijaitsi autioitunut maatila. Muistin, että kun olin lapsi, tilalla vielä asui eräs perhe. En tiennyt miksi, mutta perhe muutti pois ja talosta tuli ryyppyremmin majapaikka. Sitten siellä tapahtui kauheita. Talossa asuvista veljeksistä oli toinen tappanut toisen kirveellä ja piilottanut uhrin lattian alle. Muistaakseni taksikuski oli löytänyt ruumiin. Tutkimuksissa olivat todenneet, miehen olleen vielä elossa, kun hänet oli jätetty sillan alle kitumaan. Surmaaja oli päätynyt mielisairaalaan. En muistanut enää heidän nimiään, en heitä koskaan ollut kunnolla tuntenut. Sitten paikka jäi pariksi vuodeksi autioksi. Mutta nykyään siellä asusti tunnettu hurjapää, Kalle Kauranen. Hän teki metsurin töitä ja kävi renkinä Tuumasen Jussilla. Kalle oli kuulu voimistaan ja siis hurjasta luonteestaan. Häntä eivät möröt pelottaneet. Tarinan mukaan Kalle oli taltuttanut kolme liikkuvan poliisiakin, kun nämä olivat suututtaneet hänen Kauppisen matkahuollon baarissa. Mutta sehän oli vain tarina, jollaisia poikaset kertoilivat. Katselin Kyöpelivuorta ja muistelin kahdentoista vuoden takaisia tapahtumia.

Topi puuhaili vajassa, hiekka-auto oli parkissa tallin vierellä, traktori pellon laidalla ja. Jouko ja Ari eivät näkyneet olevan kotona, koska autoja ei näkynyt. Tervehdin Topia, joka seisoi vajassa joitakin kaasarin osia käsissään. Pöydällä näkyi saha koppa auki. Oli varmaan Arilta jäänyt puuhommat sahan renkkaamiseen ja huolto isän tehtäväksi. Kuulin korvissani kuinka Ari oli noitunut. Topi hyvähermoisena ei kuitenkaan päreitä pojilleen poltellut. Eeva-muori olikin sitten toinen juttu. Hetken päästä istuttiin vajan edessä pölleillä ja Topi kääri itselleen sätkän. Kohta alkaisi tulemaan juttua, Topilla oli hyvä muisti ja paljon tarinoita entisistä ajoista kerrottavana. Mietin joskus, että ne pitäisi kirjottaa jälkipolville muistiin, savottatarinat ja muut. Topi minulle oli kertonut pitkospuutiestä, jota pitkin tänne oli salojen poikki kävelty, kun hiekkatietä ei oltu vielä tehty. Hän se oli kertonut tien tekemisestäkin, kivien halkomisesta nuotioiden ja veden avulla, kun ei ollut räjähteitä. Savotoista Hackmannin salolla ja Lylyn metsissä, että sielläkin oli ollut kämppä ja siitä salaperäisestä myllystä puron varrella. Minä kun olin ihmetellyt, että on purolla nimi, kun ei ole sillä myllyä. Mutta olipaan ollut, semmoinen pieni, niin sanottu kotitarvemylly. ”Olitko mehtee raivoomassa?” Topi kysyi. ”Vähä siistin rinnettä ja polttopuita samalla.” ”Niin minä kuuntelin, että ukkivainaas Stihl laulaa.” Topi tunnisti äänestä, millä sahalla tehtiin töitä. ”No ootko käynyt salolla kiviä kerräilemässä?” Topi kysäisi pilke silmäkulmassaan. Ja minä mietin, että mistähän se senkin jo tiesi. Olinko muka Martalle kertonut, että mitä olin ollut tekemässä. ”No niin tulin käyneeks. Vuoan laihoin tuloksin, tais vaan kokkoelma karttua.” Topi poltteli hetken ja kahteli sitten sätkäänsä: ”Niin, suopihan sitä ehtiä, vuoan ilman tietämystä mistä ehtiä, on hankalloo hommoo.”

Kansalaisopistossa tehty seinäkello tikitti tuvan seinällä. Radiosta kuului hiljaa klassista musiikkia. Osmo luki pöydän ääressä päivän lehteä. Välillä rohi kurkkuaan selväksi ja ilmaisi Ellille ääneen, mitä lehdessä sanottiin. Sitten hän huomasi päätyikkunasta, kuinka auto vilahti siitä ohi: ”Katohhan, auto tul pihhaan.” Elli nousi kiikusta kutimet käsissään ja kiirehti ikkunaan kurkkaamaan: ”Ryhämäen Uuno.” ”Jaa, mittees se Uuno?” ”Kohtahan se seleviää,” Elli totesi ja katseli vähän aikaa tupaa, että oliko siistit kunnossa. Sitten hän laittoi kutimet talteen ja meni laskemaan vettä kahvipannuun. Pian kuului ulko-oven rämähdys ja kopina eteisestä. Sitten täräkkä koputus, johon toivotettiin vieras sisään. Uuno astui tupaan hiukan oviaukossa kumartuen. ”Päiveeee,” hän venytteli tervehdyksen ja kun huomasi Ellin puuhan, ryhtyi kieltelemään: ”Elä ala sumpin keittooon.. Minä vuan lyhyesti tuon Osmon kanssa huastelen…” Mutta Elli huitaisi kädellään ja totesi olevan päiväkahvin ajan muutenkin. Uuno ei sen enempää väittänyt vastaan vaan istahti oven viereiseen nojatuoliin. Osmo siirtyi pirtinpöydän ääreltä kiikkutuoliin istumaan. Ja pian keskusteltiin Matiaksen valtauksesta. ”Minä vähä sitä poikooo yllytin tekemään sen valtauksen…” Uuno puheli. ”Jaa. Kröhöm, mikäs sinulla ol taka-ajatuksena siinä sitten?”